Street Fighterin keittiössä näyttää olleen liian monta kokkia. Elokuvassa on lukuisia hyviä elementtejä, ja joitakin huonoja. Ongelmaksi on, ettei osasista muodostu kovinkaan hyvää kokonaisuutta. Jos kuitenkin pystyy nauttimaan elokuvan eri osista isoa kuvaa pohtimatta, on luvassa kohtuullista viihdettä.
Olisiko anime toiminut paremmin?
Elokuva alkaa vaikuttavalla takautumalla, joka esitetään animen voimin. Hyvin nopeasti mieleen nousee kysymys, miksi koko elokuvaa ei haluttu tehdä animena. Lopputulos olisi nimittäin toiminut oikein hyvin. Muutenkin kautta linjan takautumajaksot esitetään animena, mikä tietenkin tekee tarinan seuraamisesta hyvin selkeää.
Nyt eletään vuotta 1993, jolloin valtaa ja voimaa hamuava kulttijohtajan kaltainen pahis M. Bison (David Dastmalchian) järjestää ison tappeluturnauksen houkutellakseen edellisen kisan voittajan julkisuuteen. Hän on Ryu (Andrew Koji), joka lopulta tietenkin päätyy tappelemaan, koska lapsuuden ystävä Ken Masters (Noah Centineo) aikoo myös osallistua. Kuvioon liittyy paljon muutakin, mutta tässä on se ydin lyhyesti kerrottuna.
Street Fighterissa on aivan liikaa henkilöhahmoja. Viittauksia peleihin on jopa niin runsaasti, että iso tarina alkaa kärsiä. Pelisarjan faneille on tietenkin luvassa kaikenlaista, mutta tavalliset katsojat kokevat olonsa ajoittain hämmentyneeksi. Näin saadaan tarinallinen sillisalaatti, joka yrittää antaa tilaa kaikille, minkä seurauksena juuri kukaan ei saa ansaitsemaansa ruutuaikaa.
Sekalainen sillisalaatti
Ristiriitainen esitys ulottuu kuitenkin henkilöhahmoja pidemmälle. Ajoittain ruudulla nähdään haudanvakavaa pohdintaa kuolemasta, kunniasta ja petturuudesta, mutta sitten heti seuraavaksi väännetään vitsiä kainalon rapsuttamisesta. Tällaiset lyhyet vitsihetket epäonnistuvat aina, ja tuhoavat tehokkaasti juuri hetki sitten luodun vakavamielisen tunnelman. Tekijöiden olisi pitänyt päättää, mitä ovat tekemässä. Minusta paras ratkaisu olisi ollut kaikin tavoin yliampuva fantasiaa lähentelevä taisteluelokuva, joka kuitenkin ottaa itsensä täysin vakavasti.
Onneksi Street Fighter tarjoaa myös nautittavia osuuksia. Visuaalinen anti on huippuluokkaa, ja taistelukohtaukset akrobatiassaan ovat erittäin viihdyttäviä. Musiikki on juuri sellaista kuin odottaa sopii 1990-luvun hittipätkiä myöten. Ja kuitenkin 90-luvun tunnelma tuntuu pakotetulta. Toisin sanoen mukana on liiaksi nykyajasta muistuttavia viittauksia ja välähdyksiä, että elokuva loisi onnistuneesti kuvaamansa aikakauden tunnelman.
Viihdyttää kuitenkin
Street Fighter hutkii ja potkii kaksi tuntia, ja vilkaisin kelloa ainoastaan kaksi kertaa koko aikana. Toisin sanoen kaikista puutteistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään oikein pätevästi. Sen vuoksi annan kolme tähteä viidestä, vaikka tarinana liikutaan ehdottomasti keskitason alapuolella. Mikäli katsojana nauttii sekä kamppailulajeista että videopeleistä, voi katsomista suositella.
Lue myös Ossin aiempi arvio Street Fighterista.
Tähdet
Formaatti: Cinema
Ensi-ilta: 16.10.2026
Ikäraja: 12
