Hyvän ystäväni kanssa pitkästä aikaa illanvietteeksi pelatut Tekken-taistot aiheuttivat sen verran runsaasti riemua vanhan ex-pelinistin kehomielessä, että pääkopassa rakentui jokunen hutera kela, joiden metaboliitteina syntyi lopulta tämä teksti.
Kelat koskivatkin juuri tuota lapsuuteni rakkainta, rakkainta harrastusta, jolle sitä on antanut ison osan elämästään ja jolle on myös isosti velkaa tämänhetkisestä olemuskokonaisuudestaan ja elämäntilanteestaan. Ystäväni kanssa päivittelimme, kuinka pelaaminen on ollut aina iso osa elämää ja mitä kaikkea se onkaan elämään antanut; loputtomat määrät iloa ja riemua, tajuttoman määrän hienoja hetkiä, flow-tilaa, jännitystä, kielitaitoa, kognitiivista notkeutta, kärsivällisyyttä ja elinikäisiä ystäviä. Mutta myös sitä, miten paljon pelit ovat ottaneet aikaa ja rahaa, sekä vaikuttaneet – varsinkin silloin tietämättömänä nuorena – sosiaaliseen elämään, opiskeluun, unen ja liikunnan määrään, fyysiseen kuntoon ja niiden kautta elämänlaatuun ylipäätään. Sitä, miten huumeenkaltaista pelaaminen voikaan olla. On se vaikuttava juttu.
Pelien pauloissa
Pelaaminen on kenties pelottavakin juttu. Muistan, kuinka yläasteella parin ystäväni kanssa vuorottelimme yhtä kappaletta The Elder Scrolls 3: Morrowind -pelistä ja kaikilla oli sovittuna omat päivät, jolloin saisi pelin pitää itsellään. Oman päivän koittaessa oltiin hullunkiilto silmissä jo auringonnousun aikaan hakkaamassa kaverin ovikelloa ja tietty oven avasi kyrpiintynyt frendi kalsarit jalassa ja ohjain kädessä. ”PERKELE! NYT JO TÄÄLLÄ?” Peli oli vaan niin saakelin hyvä, että voin väittää sen olleen ensimmäinen maistiaiseni todelliseen riippuvuuteen. Koulussa keskittyminen oli mahdotonta, kun peli kuumotteli kotona odottamassa. Silloinen tyttöystävä jäi noina päivinä huomiotta ja unet vähille. Monesti jopa nollille. Ajatukset pyörivät täysin pelin ympärillä ja kun vihdoin pääsi kotiin konsolin ääreen, hävisi hela dagen täysin huomaamatta jonnekin viettelevään virtuaaliseen aikasilmukkaan. Sanoinkuvailematon oli sen onnen määrä, kun lopulta sain ihka oman kappaleen kyseisestä pelistä. Heippa hetkeksi, oikea elämä!
Onpa pelien takia sittemmin tullut lintsattuakin niin monesti, ettei muistissa ole niistä kuin varmasti murto-osa. Ja Morrowindhän toimi lopulta vain porttihuumeena; World of Warcraft on kaapannut elämästäni niin ison palasen, että olen joutunut myöhemmin läpikäymään kohtuudella henkistä hyväksymistyötä asiasta irti päästämiseksi. Vaikken itse enää eskapismille altis yksilö olekaan, eivät videopeleille täysin elämänsä menettävät sielut aiheuta kovin suurta ihmetystä. Viettelys on melkoinen, eivätkä uudet, entistä koukuttavammat pelialan mullistukset tule vähentämään tätä asiaa; virtuaalikakkuloiden kyky kaapata kaikki aistit, sekä niiden ja interaktiivisen pelaamisen koko ajan kiihtyvä kehittyminen tekee pelaamisesta hetki hetkeltä houkuttelevamman tavan tuhlata tuntinsa. Ja jos oikea elämä on jo valmiiksi vähän vaikeaa, kynnys siirtyä sosiaalihylkiöksi bittiavaruuteen on kovin pieni loikattavaksi.
Olenhan itsekin pelannut vähintään useita satoja pelejä. Ehkä jopa tuhansia. Monia niistä satoja tunteja ja joitain jopa tuhansia. Tuossa ajassa olisin helposti opetellut soittamaan yhtä jos toistakin instrumenttia, kehittynyt mestariksi ainakin muutamassa eri lajissa tai harrastuksessa ja voinut tehdä äärettömän määrän kaikkea muuta ”kehittävämpää” ja ”järkevämpää”. Vai olisinko?
Pelit ja pelkojen syntipukit
Voihan videopelit… ovatko ne siis addiktiopotentiaali, elämät raiteiltaan suistava huume ja väkivaltaan yllyttävää, epäsosiaaliseksi tekevää ajantuhlausta? Vai ovatko ne kuitenkin jotakin aivan muuta?
No kaiken maailman kukkahattutätien kitinät pelien aiheuttamasta väkivaltaisuudesta voidaan tyrmätä yhdellä Hervantaheijarilla, sillä asiasta ei yksinkertaisesti ole mitään vaikuttavaa tutkimusnäyttöä. Kasvatus, kaveripiiri, geeniperimä ja niiden päällä lepäävä epigenetiikka ynnä miljoonien muiden satunnaisten muuttujien summa, minkä seurauksena yksilön väkivaltaisuus lopulta psyykkeeseen piirtyy, on niin mahdottoman monimutkainen yhtälö, että vastuun ja syyn sysääminen videopeleille on hevonkukkua, helpon ratkaisun hakemista ja kieltäytymistä tarkastella asioita senttiä syvemmälle. Sen sijaan voisin empiirisen, miltei neljä vuosikymmentä kestäneen tutkimuksen perusteella sanoa, että peleillä saattaisi olla jopa väkivaltaa vähentävä vaikutus. Pelit antavat terveen tavan purkaa aggressioita, ja kaupan päälle on tarjolla vielä perinteisesti esimerkillisiä roolimalleja protagonistien muodossa. Roolimalleja aivopuhdistamassa pelaajaa näkemään oman elämänsä tavoite pääosassa sankarillisia arvoja kantavana hyviksenä. Kiitos Linkin, Marion ja muiden kumppanien, kehittyi itsestänikin opituista kasvatusmalleista (joissa ongelmat ratkaistiin tukkapöllyllä, ja tunteet purettiin haukkumalla ja huutamalla) huolimatta rauhallinen ja lähes loputtoman mittaisella pinnalla lammasta lauhkeampi ammattiauttaja. Lisäksi peleissä koetut tuhannet epäonnistumiset ovat omiaan opettamaan, että jos ei jokin asia heti onnistu, pitää vain jaksaa yrittää uudelleen. Elämässä kun mikään saavuttamisen arvoinen ei tule ensimmäisellä yrittämällä. Eikä toisella… tai kolmannellakaan. Kaikki vaatii toistoja ja harjoittelua. Tämäkin peleistä ammennettu oppi on tullut tarpeeseen elämässä kerran jos toisenkin.
Samalla sarjalla tyrmään kunnon Kauksukoukulla siis myös höpötykset ja löpötykset väitteestä, että videopelit olisivat aivot sulattavaa sosiaalihylkiöitä synnyttävää ajanhukkaa. En väitä, että on tervettä allekirjoittaneen lailla lukkiutua viikonlopuksi huoneeseen odotetun pelin julkaisun kunniaksi ja palata maanantaina kouluun 30 pelituntia myöhemmin silmät ristissä, mutta videopelien ansiosta on englanti taittunut lähes koko elämäni miltei yhtä hyvin kuin kotosuomikin, ja ovatpa muisti, refleksit ja silmä-käsi-koordinaatiokin pelittäneet tähän asti melkoisesti yli keskiverron. Käytännössä se on tarkoittanut kohtalaisen hyvää koulumenestystä aikamoisesta alisuoriutumisesta ja minimaalisesta vaivannäöstä huolimatta, sekä auttanut urheilu-uralla aina kilpakehiin asti. Lisäksi olen pelien kautta tutustunut useisiin huikeisiin tyyppeihin, joista osa rikastuttaa elämääni vielä tänäkin päivänä, vaikka pelitunnit ovatkin pudonneet reippaasti villistä videopelinuoruudesta… kysehän on tässäkin kohtuudesta.
Mutta jos pelit kerran voivat suistaa ihmisen tilanteeseen, jolloin normaalielämä ei enää maita ja siitä luovutaankin vain, jotta voidaan paeta pysyvästi Oasikseen, eikö pelit pitäisi ilman muuta kieltää? Ei pitäisi. Peliaddiktion pohjimmainen syy ei ole peleissä itsessään, sillä addiktiot eivät toimi niin. Addiktion juuri on aina itse ainetta syvemmällä. Siinä onkin aihetta ihan omalle kirjoitukselleen, joten pointissa pysyäkseni totean vain, että elämänhallinnan jalon taidon puutetta potevat yksilöt kompastuvat ilman oikeita oivalluksia joka tapauksessa ensimmäiseen tarpeeksi korkeaan esteeseen. Jos se ei ole videopelit niin se on porno, uhkapelaaminen, syöminen, vanha kunnon keppana tai vaikka Tiktok. Jos motivaationa on paeta todellisuutta, tulee mistä tahansa dopamiininjärjestelmän aktivaattorista addiktoiva. Apu ei löydy asioiden rajoittamisesta ja kieltämisestä, vaan ongelman juuren esiin kaivamisesta, opetuksesta ja aikaisesta interventiosta. Jokaisella meillä on riippuvuutemme ja jokaisen käytöstä ohjaa lukematon määrä eri palkintokeskusta kutkuttelevia toimintoja. Onhan ihmisapinan selviytyminen – ja koko elämä – tiukasti kytköksissä tähän aivojen mielenkiintoiseen mekanismiin. Sen kanssa eläminen vaatiikin jatkuvaa tiedostamista ja toiminnan ohjailua. Mutta vasaroitakaan ei voi kieltää lailla vain siksi, että jotkut onnettomat joskus paukuttelevat sellaisella itseään sormeen… pahimmat tapaukset jopa päähän. Kohtuudella ja järjen kanssa käytettyinä videopeleissä ei siis ole mitään vikaa, vaan päinvastoin, ne voivat opettaa ison skaalan taitoja, antaa eväitä elämään ja kääntää jopa koko subjektiivista kokemuskokonaisuutta kohti kauniimpaa ja kiehtovampaa polkua.
Pelimaailmasta tähän maailmaan
Ilman Final Fantasyjen kielikursseja en olisi koskaan uskaltanut heittää reppua selkään ja painua seikkailemaan pitkiksi ajoiksi pitkin poikin palloa, ja näin ollen olisin missannut nämäkin elämääni mahdottomalla tavalla mullistaneet ja mittaamattoman arvokkaat kasvattavat kokemukset. Koulu- ja kotikiusattu, pelokas pikkupoika ei ilman Pleikkarin tarjoamaa pakopaikkaa olisi selvinnyt isosta pahasta maailmasta, eikä ilman Segan tarjoamia sankarinmalleja olisi uskaltautunut koskaan kamppailusaleille ylittämään itseään ja kasvamaan. Ilman Nintendoa näiden silmien takana tärisisi edelleen se maailmaa pelkäävä poloinen ja kaikki tämä onni ja riemu, jota päivästä toiseen saan elämästä ammentaa, jäisi ammentamatta.
Elämän loputtoman annin ymmärtäminen ja sen huikeuden huomaaminen on vähentänyt pelaamiselle jäävää aikaa rajusti, ja nykyään näpyttelen ohjainta koko lailla kasuaalisti. Mutta olen silti ikuisesti kiitollinen, että olen jo pikkukillinä kompastunut kyseiseen harrastukseen. En osaa kuvitella, kuka ja mitä olisin, jos en olisi koskaan omistanut konsolin konsolia ja pelien ihmeellinen maailma olisi jäänyt kokemattomaksi mysteeriksi. Ja vaikken enää juurikaan kisko kännejä Elder Scrollseilla – saati ikinä enää piikitä WoWia ränniin – pienet Halo-hiprakat ja toisinaan tissuttelu Tekkenillä pysyy edelleen ja hautaan asti omien rakkaiden riippuvuuksieni listalla.
Ilman pelejä en istuisi tässä kirjoittamassa tätäkään löpinää. Olisiko se sitten huono juttu, vaiko ei…? Paha sanoa. Mutta kun mietin esimerkiksi pitkien ulkomaanmatkojen vaikutusta omaan kehitykseeni ihmisenä ja niiden aiheuttamaa huimaa harppausta elämänlaatuuni, on pakko olla kiitollinen pelaamiselle. Olen tavannut reissuillani tyyppejä, jotka ovat uskaltautuneet ulkomaille pitkiksi pätkiksi, vaikkei lontoota ole osattu kuin jees, jees ja nou, nou. Nostan hattua näille tyypeille. En olisi itse pystynyt samaan. Kielitaidon puute olisi ollut heittämällä riittävä pelote muutenkin pelottavan askeleen ottamisessa, ja elämääni mullistavat matkat olisivat jääneet matkustamatta. Ja tämän mahdollistava kielitaito on peräisin mistä? Pelaamisesta tietty.
Toinen erittäin merkittävä kasvattaja ja muovaaja, josta nykyistä elämäni olomuotoa on kiittäminen, on kamppailu-urheilu. Asia, josta voisin kirjoittaa montakin ihan omaa löpinäänsä, on tehnyt pelokkaasta pikkupojasta, onnettomasta itkupillistä ja epävarmasta kaihomielestä elämää koko sydämestään rakastavan iki-iloisen seikkailijan. Ja tiedän varmasti, etten olisi koskaan päässyt tatamille asti kasvamaan ilman videopelien tuuppausta ja tukea. Pelit pelastivat pelokkaan pikkupojan tarjoamalla pakopaikan pelottavasta elämästä, ja kun vaakakuppiin kaatoi tarpeeksi pelitunteja, kallistui elämän vaaka positiivisen puolelle kehnohkoista kotioloista ja koulukisaamisesta huolimatta. Elämä on ollut aina elämisen arvoista, silloinkin kun oikea elämä ei niin paljoa jaksanutkaan innostaa ja kouluun menoa kavahti koko olemuksellaan. En olisi koskaan osannut ihailla pelottomuutta tai löytää tarpeeksi roolimalleja, jos en olisi virtuaalisesti päässyt samaistumaan moisiin. Kotona kun sellaisia ei ollut tarjolla. Pelit kuitenkin antoivat tarpeeksi rohkaisua ja iskostivat psyykkeeseen ison halun kasvaa oman elämäni sankariksi ja ylittää pelkoni, mikä lopulta ajoi ottamaan niskalenkin siihen asti elämääni hallinneesta pelon pirusta ja vääntämään itseni vapaaottelusalille etsimään eväitä elämään. Jälleen piste pelaamiselle.
Vaikka pelaamiseen voikin jäädä koukkuun siinä missä mihin tahansa mielihyvän lähteeseen, on kuitenkin mielestäni kristallinkirkasta se, että pelaaminen voi todennäköisemmin kehittää, kasvattaa, ilahduttaa ja opettaa. Pelaaminen voi jopa pelastaa.
