Julkaisua odottava Netflix-sarja Scooby-Doo: Origins valitsi ikonisen koiran rooliin oikean hauvan. (Kuva: Steve Dietl/Netflix)
Fiktiivinen luonto latistuu. Ensin elokuvat keksivät nyhtää eläinten lahtaamisella itkupisteitä, kun ihmishahmojen posauttelu ei enää toiminut. Sitten pelit laittoivat siliteltävät pörrönaamat markkinoinnin keskiöön. Nyt on meneillään maskottisaatio, joka typistää eläinkunnan yhteen muottiin.
Pääkuvassa näkyy älyttömän söpö pikkuinen vuhkuliini! Mutta mitä tekemistä karvapallolla on Scooby-Doon kanssa? Vähemmän kuin saattaisi odottaa. Vuonna 1969 esitelty animaatiokoira ei nimittäin vastaa yhtäkään todellista koirarotua. Scooby-Doon rakenne muistuttaa tanskandoggia, mutta vinksahtaneesti. Hahmon suunnitellut Iwao Takamoto antoi pelkurimaiselle koiralle tarkoituksellisesti epäedustavia piirteitä: kun tanskandoggi tunnetaan majesteettisista linjoistaan, suurriistan metsästyksestä ja korkeasta ärsytyskynnyksestä, Scooby-Doo on spektrin vastakkaisessa päässä pelkuri, joka ei huonolla ryhdillään voittaisi yhtäkään koiranäyttelyä.
Netflix teki kiintoisan ratkaisun päättäessään, että tulevassa sarjassa koira on ensimmäistä kertaa piirtämisen tai animoinnin sijaan ihka oikea hauva kameran edessä. Internet hämmentyi; fanit pettyivät. Miksi valittu koira ei näytä Scooby-Doolta? Värikin on väärä! Noh, niin tuppaa käymään, kun epätodellisesta yritetään taikoa todellista. Jos Scooby-Doon näköinen vuhku olisi oikeasti olemassa, sitä vaivaisi sellainen joukko erinäisiä kiputiloja, että jokainen etiikan rohvessori ilmestyisi paikalle heristämään sormea.
Koiranpentu – ja lopulta täyteen mittaan venähtänyt uros – muuttanee sarjan fokusta. Hyvin todennäköisesti huumorikeino, jossa Scooby-Doo esiintyy äärimmäisen huonoissa valepuvuissa, joutuu jäähylle. Tanskandoggia ei voida tunkea esimerkiksi ritarihaarniskan sisään, joten vastassa on roima kasa rajoitteita.
Tuotannossa ei tarvitse huolestua, koska Netflix nojannee turvalliseen malliratkaisuun: maskottisaatioon. Tarkoitan tällä muutosta, jossa monipuolinen eläinhahmo redusoituu ja on lopulta vain hassunhauska sydänten sulattaja. Maskotin tarkoituksena on lähinnä ylläpitää hyvää vibaa, kuten live-action Cowboy Bebop (2021) osoitti. Tarinaan kuuluva corgi nimeltä Ein näkyy muutamassa kohtauksessa söpönä taustana tai ilmeettömänä reaktioshottina ihmishahmojen hölmöilyyn.
Kaukana on alkuperäisanimaation älykäs corgi, joka ajaa autoa ja tekee ihmisiä parempia shogisiirtoja. Uusinnassa koiralla on sarjan sijaan enemmän ruutuaikaa markkinoinnissa ja behind the scenes -matskussa, jossa näyttelijät leikkivät maskottinsa kanssa.
Nostetaan kissa pöydälle
Lemmikillä saa ilmaisia irtopisteitä erityisesti elokuvateollisuudessa. Old Yeller (1957), I Am Legend (2007), Marley & Me (2008), John Wick (2014), The Lobster (2015) ja niin edelleen puhdistavat kyynelkanavia eläinvoimalla, koska elokuvatarinoiden hautuumaa on jo ylitäytetty ihmisillä. Liekö siis ihmekään, että näiden seassa karvaturrin ruumis erottuu poikkeusellisena ja suremisen arvoisena tragediana?
Tätä varten perustettiin verkkosivusto Does the Dog Die (2011), joka aluksi varoitteli leffojen triggeröivistä koirakuolemista, sitten mukaan saatiin kissat ja nykyään sivusto listaa fanien toiveiden mukaan kaikenlaista. Silti huomattavasti eniten merkintöjä on sivuston nimen mukaisesti juurikin koirista.
Muuta audiovisuaalista kulttuuria vastaten pelit tekevät toki samaa monenlaisten eläintovereiden parissa. Ghost of Tsushima (2020) pakottaa pelaajan valitsemaan hevosensa turkin sekä nimen, joten tietysti uskollinen ratsu heittää henkensä mahdollisimman dramaattisen musiikin säestäessä.
Toivo on jo sikäli menetetty, että empatiakalasteluun osaa varautua. Mikäli päähenkilön rinnalla seikkailee nelijalkainen ystävä, melkoisen suurella todennäköisyydellä karvakasa on pian kiipelissä. Supergirlkin selättää alkoholismin, koska koira tarvitsee apua!
Ihmiselon pahimmista syövereistä meidät pelastava maskotti sopii mausteeksi, mutta toisteisuus syö tehoa. Erityisesti silloin, kun eläinten “persoonallisuus” vastaa keskivertoa somepostausta perheen lemmikistä. Harvassa on moniulotteinen eläintarina, esimerkiksi Babe – Urhea possu (1995), jonka kliimaksi on jotain muuta kuin päätyminen palvikinkuksi.
Moniulotteisuutta tarvitaan, koska maskottisaatio ampuu itseään jalkaan. Eläinten rakastamisen sijaan se välittää viestiä rakastamisen arvoisista ominaisuuksista. 101 dalmatialaista (1996) sai ihmiset innostumaan tarinan nimikkorodusta, minkä seurauksena täplikkäät hauvat kipusivat hylättyjen eläinten listan kärkeen Yhdysvalloissa. Dalmatialaiset kun tuppaavat kasvettuaan olemaan melkoisen energisiä sekä itsepäisiä, minkä takia se on vaativa rotu myös pentuvaiheen jälkeen.
Vastaavasti Nemoa etsimässä (2003) teki klovnikalasta akvaarioiden trendiasukkaan. Olettaen siis, että maskotti pysyi hengissä, sillä lapset huuhtoivat fisujaan vessanpöntöstä alas. Elokuvan maailmassa kun tämä oli varma tie merelle ja pelastukseen.
Oma lehmä ojassa
Pelien eläinhahmot ovat poikkeuksellisen kiehtovia siinä mielessä, että pelaaja voi olla niiden kanssa vuorovaikutuksessa virtuaalisääntöjen rajoissa. Potentiaalia on enemmän kuin muussa audiovisuaalisessa kulttuurissa, mutta studioille tämä tarkoittaa käytännössä markkinatestattua söpöilyä.
Osuva lieveilmiö vuodelta 2019 on Twitter-tili CanYouPetTheDog. Se syntyi, kun yksittäinen pelaaja pettyi siihen, ettei The Division 2 (2019) antanut paijata kulkukoiria. Harmistuksesta lähtenyt tili jatkaa toimintaansa nykyisin niin X:n kuin Blueskyn puolella ja nimestään huolimatta kerää dataa myös muista eläimistä sekä mielikuvitusolennoista.
Pahaa mieltä kellistäessä mennään yhdestä ääripäästä toiseen: aluksi koirat karttavat pelaajaa, sitten kaikki otukset janoavat silittävää ihmiskättä. Pelaajat juoksevat virtuaalikarvan perässä kuin kissakahvilan asiakkaat, jotka säännöistä välittämättä käsittelevät katteja stressipalloina.
Onko kopelointi järkevä päämäärä eläimelle? Ainakin sitä kohden seilataan kovaa. Assassin’s Creed Black Flag Resynced (2026), eli pelin Assassin’s Creed Black Flag (2013) uusittu versio, hehkutti jo etukäteen siliteltäviä eläimiä ja hengailua maskottien kanssa piraattilaivalla. Ghost of Tsushima (2020) teki vastaavan tempun, kun “ohjaajan leikkaus” -nimellä kulkeva versio laajensi siliteltävien eläinten määrää myyttisistä ketuista sekä kissoihin että apinoihin.
Mikäli ikinä päädyt luontoon etsimään paijattavaa, saat todennäköisesti turpaan – ja useimmiten kynsien kera. Sen sijaan fiktiossa itseään puolustava maskotti on harvinaisuus. Kunniamaininnan ansaitsee Hades II (2025), jossa Cerberus torjuu pelaajan silittelyt. Lähelle pääsee vasta pitkällisen seikkailun päätteeksi, kun vahtikoiran luottamus on ansaittu.
Silti maskottisaation keskellä suurin osa eläimistä jää hankalaan loukkuun, kun kulttuurinen normi sanelee, että genreen katsomatta digitaalinen luontokappale kaipaa silittäjää. Muille tulkinnoille on huonosti tilaa, eikä asiaa helpota yhtään PETA (The People for Ethical Treatment of Animals), joka on hepuloinut esimerkiksi Palworldin (2024) eläintyövoimasta sekä Mario Kart Worldin (2025) lehmähahmon nenärenkaasta.
Kuvaston siistiminen ei ratkaise mitään, koska se vain kaventaa eläinten käsittelyä entisestään. Mikään ei poista sitä faktaa, että ihmiskunnalla on ollut ja on yhä merkittävä yhteinen historia eläinten kanssa sisältäen muun muassa huolenpitoa, työvoimaa ja ruoanlaittoa. Jos taas salametsästys mietityttää, on varmaan parempi, että porukka tyhjentää savannin Monster Hunter Wildsissa (2025) kuin Afrikassa.
Toisinaan parhaat oivallukset kumpuavat ikävistä asioista, kuten metsästykseen liittyvä suosikkini pelistä Red Dead Redemption 2 (2018). Piilotetussa sivutehtävässä metsästetään 25 carolinanpapukaijaa, minkä seurauksena pelaaja saa poikkeuksellisen ilmoituksen: laji on hävitetty, eikä sitä enää nähdä koko pelissä. Lopputulema vastaa sikäli todellisuutta, että kyseiset papukaijat tosiaan jäivät sukupuuton jalkoihin 1900-luvulla. Se pisti ajatukset liikkeelle tavalla, johon ei olisi päästy pelkällä silittelyllä.
Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla
Ajatuksia herättävien poikkeustapausten ulkopuolella jättibudjetin AAA-pelit menevät pääosin markkinalogiikan ehdoilla sen mukaan, mikä nyt milloinkin trendaa. Maskottisaation vastavoimat löytyvätkin yhä enemmän indie-puolelta.
Untitled Goose Game (2019) vangitsee luontosuhteestamme jotain niin keskeistä, että sitä tulee harvoin sanallistettua: toisinaan eläimet ovat aivan helvetin raivostuttavia. Pelissä omahyväinen hanhi terrorisoi naapurustoa sekä kiusaamalla puutarhuria että viemällä piknik-eväät parempiin suihin, koska sellaista se hanhen elo vain on.
Paljon peukutusta ansaitsee Baldur’s Gate 3 (2023), jonka eläinkuvasto on vielä harvinaisempaa herkkua. Se ei kaunistele sitä tosiasiaa, että luonto ei odottele nurkassa rapsutuksia, vaan puksuttaa jatkuvasti etiäpäin omalla logiikallaan. Välillä vastaan vain tulee orava, joka tarmokkaasti puree jokaista vastaantulijaa jalkaan puolustaessaan reviiriään.
Ellei nyt välttämättä halua lähteä sotimaan metsärotan kanssa, ihmisyksilön osa on olla ymmärtäväinen. Mutta erinomainen roolipeli hoksaa, ettei empatia merkitse mitään, jos se ei kumpua itsestään. Siksipä tasapuolisuuden nimissä tilanteen voi ratkaista potkaisemalla oravaa niin kovaa, että verta pöllähtää kuin sumutinpullosta. Sen jälkeen sopiikin sitten pohtia omaa pikkumaista mahtavuutta.
Eläinhahmojen kohtaamiset kaipaavat yleisesti vastaavaa persoonallisuutta: oikeita valintoja ja rosoja. Miksi teemme monimutkaisista otuksista yksinkertaisia maskotteja? Toisinaan eläinkunta vihastuttaa ja ihastuttaa meitä ihan yhtä paljon, missä juuri piilee suhteemme erityisyys.
En väitä, että jokaisen pelin tulisi luopua silittelystä, mutta jokaisen pelin tulisi kysyä, mitä lisäarvoa tämä tuo. Pystyykö eläimen kohtaamisella tekemään trendin seuraamisen lisäksi jotain uutta? Kokonaisuutena audiovisuaalisen kulttuurin tulisi pohtia, voisiko ihasteltu eläin olla muutakin kuin lutuinen ulkokuori.
Eläinten erityisyys on jotain passiivista maskottisaatiota laajempaa, kuten viimeisin koirakohtaamiseni: leppoisaa pennun rapsuttelua, mutta samaan aikaan karvakuono yritti muussata kädestäni jauhelihaa pikkuisilla hampaillaan. Ristiriita, mikäs sen söpömpää! Siihen on syynsä, miksi netin historia tunnetaan kissavideoista, joiden sankarit ovat maailman kusipäisimpiä diivoja. Audiovisuaalinen fiktio tarvitsee samaa rosoisuutta.
