Olen katsonut elokuvia intohimoisesti viidellä vuosikymmenellä. Jokaisella tuntuu olevan omat suuntauksensa, jotka näkyvät esimerkiksi teemoissa, tyyleissä ja ilmeessä. Sitä jotenkin luuli, että eteenpäin mentäessä elokuvat vain paranevat, mutta olen huomannut viimeisten 10–15 vuoden aikana, että huolestuttavasti tämä ei pidä paikkaansa. Luonnollisesti makuasioista ei voi kuin kiistellä, mutta jos katsotaan ihan teknistä taitoa ja tarinankerrontaa, Hollywood-tuotanto tuntuu pitkälti olevan vain kalpea muisto kultaisesta 1980-luvusta ja energisestä 1990-luvusta.
Ideoiden köyhtyminen
Jo pelkät tarinat kertovat huolestuttavasta trendistä. Jatko-osat ja uudelleenfilmatisoinnit ovat iso osa elokuvantekoa varsinkin kalliimmissa tuotannoissa. Riskejä ei enää oteta omaperäisten tarinoiden kanssa, vaan maksimaalista voittoa tavoitellaan tutuilla aiheilla, jotta uuden yleisön lisäksi myös alkuperäisen aiheen fanit saadaan teatteriin. Miksei mielenkiintoisen tarinan kertovasta heikosti menestyneestä elokuvasta voisi tehdä uusintaa klassikoiden ja suosikkien sijaan? Omaperäisemmät ideat ovat pääsääntöisesti indie-tuotantojen keskusteludraamoja, kauhusäikyttelyjä tai tekotaiteellista sekoilua, joihin ei törmää kuin puolivahingossa.
Digitaalitehosteiden ylikuorma
Teknisesti olisi voinut luulla, että nykyelokuvat ovat visuaalisesti täysin ylivoimaisia yli kolmenkymmenen vuoden takaisiin elokuviin verrattuna, kun käytössä on tehokkaita tietokoneita ja digitaalisia kameroita. Mutta tästä on päinvastoin tullut yllättäen todellinen vitsaus visuaalisen ilmeen rakentamisessa. Elokuvat kuvataan nykyään lähes poikkeuksetta studiossa, ja mahdolliset luonnonelementit lisätään kuvaan jälkikäsittelyssä. Tämä muodostaa helposti erittäin kliinisen ja luonnottoman lopputuloksen, kuten esimerkiksi Twistersissä, missä pyörremyrskyn riepoteltavan henkilön hiukset pysyvät painovoiman takia suoraan alaspäin tai lukuisissa toimintaelokuvissa aseen laukeaminen ei potkaise ollenkaan, ja suuliekki on paikoiltaan pois oleva keltainen valonvälähdys. Autokolarit animoidaan jostain kumman syystä vieläkin käsin saaden autojen lentoradat ja pyörähdykset näyttämään tökeröiltä ja luonnottomilta, vaikka useammassa pelissäkin on realistisen yksityiskohtainen fysiikkamallinnus käytössä. Orgaanisten elementtien puute tekee kuvasta staattisen ja luonnottoman. 1980- ja 1990-luvun elokuvissa tavaraa räjäytettiin oikeasti ilmaan bensatynnyriräjähdyksillä, jolloin henkilöhahmot vaistomaisesti suojautuvat ja hiekka pölisee. Autoja romutettiin ja juoksevat näyttelijät hengästyivät, hikoilivat ja räpäyttivät silmiään, kun ase laukeaa syösten tulenlieskat piipusta ja heittäen hylsyt ilmaan. Oikeasti tehtyjen asioiden näyttäminen välittää tunnetta katsojallekin aivan eri tasolla steriilien digitaalitehosteiden sijaan.
Luonnollisuus katoaa
Ymmärrän, että digitaaliset efektit säästävät aikaa ja ovat ennen kaikkea turvallinen vaihtoehto viedä henkilöhahmot kätevästi hengenvaarallisiin tilanteisiin. Ja toki nykyään on myös lukuisia hienojakin efektejä tehty, mutta tällaiset vaativat aikaa ja rahaa, joita ei anneta riittävästi suurimpaan osaan tuotannoista.
Valon tasapaksu aikakausi
Nyrkkisääntö tuntuu olevan, että digitaaliset efektit ovat itsestäänselvyys, jonka ympärille tarina kerrotaan sen sijaan, että ne luotaisiin tukemaan tarinaa. Efektit hutaistaan kasaan mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti välittämättä lopputuloksesta. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon Sylvester Stallonen yksi viimeisimmistä toimintaelokuvista, jossa huoneeseen ammutun kranaatin lentoreitti poikkesi selvästi tähtäyssuunnasta ja räjähdys luotiin laittamalla punainen valo päälle osumakohdassa. On vaikea ymmärtää, kuinka Stallone antaa laittaa nimensä ja kasvonsa tämän tason lopputulokseen siitäkin huolimatta, että Hollywoodin tuotannot kärsivät lama-ajasta.
Tunteet eivät välity
Visuaalisen ilmeen luonnottomuutta ei nykypäivänä helpota yltiötasainen valaistus. Vaikuttaa siltä, että kaikki kohtaukset ulkona ja sisällä, yöllä tai päivällä kuvataan täydessä, tasaisessa valaistuksessa ja tarvittavat muutokset, kuten varjot ja taustasta irrotukset tehdään jälkikäsittelyssä. Enää ei juurikaan nähdä mustia varjoja, heiluvien lehtien läpi paistavaa aurinkoa tai silmävalon heijastusta. Kohtaukset jäävät helposti luonnottoman tasapaksuiksi valoltaan ja steriilin tylsiksi ilman uskottavaa epätäydellisyyttä. Henkilöhahmot eivät istu tilanteisiin, koska heidät on kuvattu eri valossa kuin tausta, jonka edessä he ovat. Yhtä lailla myötähäpeää herättävät autolla ajokohtaukset, missä auton sisäkuvatrikit on saatu näyttämään nolommilta kuin vuosikymmeniin. Vaikka teknistä jäykkyyttä ei aina suoraan näkisikään, nykyelokuvaa katsellessa huomaa, ettei kokemus oikein tunnu miltään. Elokuvassa tapahtuu kaikenlaista, mutta katsojan tunne pysyy tasapaksuna ja neutraalina. Vaikka näyttelijä olisi uskottava tarinan emotionaalisessa kliimaksissa, voi olla, ettei se herätä minkäänlaisia tunteita. Itse etsin elokuvista poispääsyä todellisuudesta jonnekin elämää suurempaan. Haluan erityisesti kokea jotain suurta ja mahdotonta, olipa se sitten kiellettyä rakkautta, veristä kostoa tai galaksien välistä seikkailua. Näillä teemoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, jos ne eivät herätä minkäänlaisia tunteita.
Tuottajat ohjaajan paikalla
Elokuvien vetovastuu tuntuu nykyään siirtyneen ohjaajilta takaisin tuottajien käsiin. Tämä tarkoittaa helposti siirtymistä taiteellisesta visiosta enemmän maksimaalisen tuoton tavoitteluun. Suoratoistotarjonnan nousun myötä muutos on ollut selkeää, vaikka Netflix aloittikin useilla kiinnostavilla elokuvaprojekteilla ainoastaan päätyen harmillisesti nykypäivän liukuhihnatuotantoon. Ei siis hirveästi yllätä, että myös käsikirjoitusten laadusta on lähdetty tinkimään. Se, mikä teoreettisesti pitäisi olla elokuvanteon halvimpia osia, tuntuu olevan murjottu liian usein jonkinlaisen tekoälysapluunan läpi, sillä lähes jokainen elokuva tuntuu pohjaidealtaan täysin samalta, mihin vain ympäristöt ja henkilöhahmojen nimet on vaihdettu. Osaa elokuvista voi verrata lähes kuva kuvalta tai kohtaus kohtaukselta toisiinsa.
Sanailun kömpelyys
Toimintaa pantataan mahdollisimman paljon ja henkilöhahmot laitetaan puhumaan jatkuvasti, sillä luonnollisesti se on halvempaa toteuttaa efektikohtausten sijaan. Tuottajat jopa painottavat, että käsikirjoitus ei saa olla liian monimutkainen ja juoni pitää selittää elokuvan aikana useasti, koska nykyään valtaväestö katsojista ei pysty keskittymään tarinaan puhelinta vilkuillessaan. Ne, jotka keskittyvät elokuvaan, turhautuvat, kun samaa asiaa toistetaan lukuisia kertoja, eikä tarina pääse yllättämään yksinkertaisuutensa vuoksi.
Staattiset keskustelut
Elokuvan tekeminen on aina lukuisten taitojen yhteispanos, mutta onnistuminen vaatii kokemuksen lisäksi myös tuuria. Tämän takia kovemmatkin tekijät epäonnistuvat ajoittain. On kuitenkin raivostuttavaa nähdä kompastelua täysin selkeissä tuotannollisissa asioissa ja kuulla yksinkertaista sekä luonnotonta dialogia toistuvasti. Tyhjänpäiväiset dialogit eivät oikeasti kerro mitään. Nykyelokuvia katsoessani huomaan hahmojen usein puhuvan epärealistisesti. Asioita vain sanotaan ääneen ja itsestäänselviä toimintoja mainitaan tekemisen yhteydessä. En siis ihmettele, miksi ansiokkaatkin pitkän linjan näyttelijät tuntuvat välillä yksiulotteisilta. Lähinnä herää kysymys, että miksi nämä Oscar-pystejäkin voittaneet näyttelijät hyväksyvät tällaista tasoa. Nämäkin ammattilaiset tarvitsevat ohjausta saamaan taitonsa esiin, joten jos tuottajat haluavat nopeasti tuloksia, päästään tällaisiin suorituksiin.
Liian usein nykyelokuvissa kaksi henkilöhahmoa istuu tai seisoo kasvotusten, ja puolikuvaa vaihdellaan puhujan kesken keskustelun edetessä. Tämä staattinen tilanne on tylsä ja ponneton, varsinkin jos puhumisen aihe on täysin merkityksetöntä tai asia, mikä seuraavaksi joka tapauksessa näytetään. Vanhemmissa elokuvissa kuvakulmaa muutetaan, rajaus vaihtuu, taustalla tapahtuu liikettä, yksityiskohtia näytetään, henkilöhahmot tekevät jotain keskustelun ohessa (kuten syövät ja liikkuvat) muodostaen uusia asetelmia ja painatuksia keskusteluun tuoden hahmoilleen lisää sisältöä. Orgaaninen tilanne tuntuu luonnolliselta ja kiinnostavalta, sekä ennen kaikkea merkityksellinen keskustelu vie tarinaa oikeasti eteenpäin. Taylor Sheridanin luomat televisiosarjat, Marshalsia lukuun ottamatta, toimivat mainiona esimerkkinä nykypäivän oikeaoppisesta keskustelun luomisesta. Hahmot tuntuvat luonnollisilta ja puhuvat tarinan sekä hahmojen kannalta oleellisia ja mielenkiintoisia asioita. Mukana on tunteita, joihin on helppo samaistua, varsinkin kun hahmoille on annettu tarpeeksi aikaa tulla tutuiksi katsojan kanssa.
Hätäinen tekeminen näkyy
Hätäisen tuotannon myötä epäpätevyys nykyelokuvissa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja mukana ihan pitkän linjan ammattilaistenkin keskuudessa. On vaikea uskoa, että konkarit, jotka ovat vuosikymmeniä tehneet mainioita elokuvia, eivät yhtäkkiä enää kykenisi siihen. Toki kilpailu on kiristynyt suoratoistopalveluiden kasvaessa, ja paine tuottaa uutta nopeasti on lisääntynyt niiden myötä. Mutta luulisi tuottajienkin jo ymmärtävän, että enemmän tässä tehdään vahinkoa kuin tuottoa. Vai onko näin, sillä trendi tuntuu jatkuvan. Olen kyllästynyt pettymään mielenkiintoiselta vaikuttavan uuden elokuvan lopputulokseen kerta toisensa jälkeen, kun näyttää siltä, että tarinankerronnan perusteet unohdetaan ja visuaalinen ilme hätiköidään läpi jättäen kokonaisuuden teflonpinnoitetuksi tusinakikkareeksi. Tästä huolimatta jatkan elokuvien katsomista, koska se on intohimoni. Ehkä tämäkin elokuvantekosuuntaus menee pian ohi. Siihen asti pystyn onneksi turvautumaan iättömiin klassikoihin, joita hyllyni on täynnä.
If a machine, a Terminator, can learn the value of human life, maybe we can too.
