Musiikilla on sellainen kiinnostava ominaisuus, että se usein yhdistyy johonkin toiseen asiaan. Näin saatetaan luoda mielikuvissa yhteys, jota ei hevin katkaista. Muun muassa elokuvamusiikissa hyödynnetään juuri tällaista yhdistämistä. Pelkkä Darth Vaderin, Terminatorin tai Harry Potterin näkeminen saa sävelmän soimaan päässä.
Kun aika kuluu, yhdistyvät tietyt biisit tiettyyn tilanteeseen tai elämänvaiheeseen, ja siksi juuri niistä kappaleista tulee yksilölle aivan erityisen tärkeitä. Toki kyseinen kappale voi olla laajemminkin arvostettu, mutta tärkeintä on silti henkilökohtainen kokemus, jonka yksilö on kyseisen kappaleen kanssa kokenut.
Kokoan nyt maailmanhistorian kymmenen parasta biisiä, ja lista on tietenkin vahvasti henkilökohtainen. Ihan kaikkia perusteluita valinnoille en aio avata: jotain haluan pitää edelleen itselläni. Aloitan sijalta kymmenen, ja päätän siihen parhaaseen.
My Girldfriend’s Girlfriend (Type O Negative)
Sanonnan mukaan teinipoika astuu kuntosalin ovesta huomattuaan, että lihaksilla saa tytöiltä lisähuomiota. Lukiossa ollessani huomattava osa tytöistä oli innostunut amerikkalaisen Type O Negative -yhtyeen laulajasta Peter Steelestä. Hintelänä ja finninaamaisena kamppailulajien harrastajana menin tietenkin ottamaan selvää, millainen tämä herra Steele sitten on. Kauhistuin, sillä ymmärsin heti, ettei minulla ole edes geneettisiä edellytyksiä kilpailla hänen kanssaan. Päätin silti opetella yhden kappaleen koskettimilla soitetun alkumelodian. Muistan sen vieläkin.
Alkujärkytyksestä toivuttuani totesin, että kannattaa silti panostaa itseensä, ja tavoitella sitä parasta, mihin oma genetiikka antaa myöten. Urheilin seuraavat kaksi vuotta niin paljon, etten ollut aiemmin moista tehnyt, enkä kyllä sen jälkeenkään. Käyn edelleen kuntosalilla, joskin asenteeni harjoittelua kohtaan on ehtinyt muuttua useaan kertaan vuosien varrella.
Over The Hills and Far Away (Gary Moore)
Tutustuin Gary Mooren kappaleeseen Over The Hills and Far Away ensimmäisen kerran kotimaisen Nightwishin versiona kesällä 2001. Muistan ihmetelleeni, miksi kitarasoolo on niin kovin erilainen kuin mihin yhtyeen tuotannossa muuten olin tottunut.
Vuosien varrella biisi on aina tuonut hyvää mieltä ja kannustinta, kun on aika yrittää jotain vaativaa, tai matkustaa hieman kauemmaksi. Pohjois-Amerikassa käydessä huomaan aina hyräileväni kertosäettä silloin, kun tuuli puhaltaa suurilla tasangoilla, tai lehdet havisevat puissa Appalakkien vuoriston juurella.
Fear of The Dark (Iron Maiden)
Brittiläisen Iron Maidenin kappale Fear of The Dark ei sanomaltaan ole kovinkaan puhutteleva, sillä en koe suomalaista korpea pelottavaksi pimeällä. Biisi oli kuitenkin ensimmäinen kosketus ”heviin”, johon olin siihen asti suhtautunut epäilevästi. Kuunneltuani pakotettuna kappaleen kerran pyöräytin saman uudestaan varmuuden vuoksi. Ja sitten homman nimi niin sanotusti aukesi.
Muutama päivä myöhemmin menin paikallisen Anttilan tavarataloon, ja ostin Iron Maidenin kokoelmalevyn, jossa oli myös Fear of The Dark. Ostin myös muutaman bändipaidan, ja aloin kasvattaa pitkiä hiuksia. Kitaraakin opettelin soittamaan, mutta se astui kuvioihin vasta myöhemmin.
The Sound of Silence (Disturbed)
Simon & Garfunkel -duon laulu The Sound of Silence kuultiin maailmalla vuonna 1964, mutta minulle rakkaampi on amerikkalaisen Disturbed-yhtyeen versio vuodelta 2015. Yksityiskohtaista syytä biisivalinnalleni en halua kertoa, mutta kuvailen tilanteen.
Lauantai-ilta noin klo 22.30. Eletään joulukuun puoliväliä. Olen juuri kuullut uutisen. Suljen asunnon oven takanani, mutta en laita valoja päälle. Seison keskellä olohuonetta tuijottaen ulos ikkunasta. Lumihiutaleet leijailevat verkkaisesti kohti maata. Lähellä kulkevan tien ääniä ei kuulu lainkaan. Katulampun valo paistaa vinosti sisään, mutta muuten on täysin pimeää. Ja hiljaista kuin haudassa. Itse aikakin tuntuu pysähtyneen.
Nykyisin pystyn palaamaan tähän tunnelmaan kuuntelemalla Disturbedin version kappaleesta The Sound of Silence.
Superman Theme (John Williams)
Ehdin kymmenen vuoden aikana kirjoittamaan Gamereactorille suurin piirtein kaikesta Supermaniin liittyvästä, ja sama mahdollisesti jatkuu myös Retry Medialla. Edustan sitä sukupolvea, jolle Teräsmies oli Christopher Reeve, ja musiikin teki John Williams. Elokuvien erikoistehosteet ovat nykyisin pahasti vanhentuneet, ja tarina on jokseenkin naiivi. Mutta kun olin lapsi, kaikki oli kovin ihmeellistä.
Vielä nykyäänkin John Williamsin sävelmä on paikallaan, kun kaipaa hieman henkistä lisäpotkua päivään.
Finlandia-hymni (Jean Sibelius)
Edellisessä elämässä työskentelin kolmen kuukauden ajan Tallinnassa, tarkemmin sanottuna paikallisessa hotellissa. Työasuni nappeihin oli painettu kohokuviolla sirppi ja vasara muistuttamaan Neuvosto-Viron menneisyydestä. Tämän vuoksi asun käyttäminen tuntui jokseenkin vastenmieliseltä. Suomeen palattuani puin tärkeään tilaisuuteen vielä varhaisemmasta elämästä muistoksi jääneen univormun, jonka kultaisissa napeissa on kohokuviona leijonavaakuna.
Vaikka yhteiskunnallinen tilanne ei tällä hetkellä ole se paras mahdollinen, voisivat asiat olla vieläkin huonommin. Sitä paitsi pidän Finlandiaa biisinä parempana kuin Maamme-laulua.
Il Buono, Il Brutto, Il Cattivo Main Theme (Ennio Morricone)
Vuoden 1966 Hyvät, pahat ja rumat on maailmanhistorian paras elokuva. Oli juhlallinen hetki katsoa leffa pienestä matkatelkkarista 14-vuotiaana, ja jokseenkin samanlaisen tunteen saavutan vieläkin, kun päätän elokuvan pariin palata.
Olen vuosien varrella hyräillyt elokuvan musiikkia monessa eri tilanteessa. Parhaiten muistan kävelyn Pohjois-Amerikan suurilla tasangoilla, ja oman länkkärin kirjoittamisen nimellä Kuolema kulkee ratsain. Riemustani ei tahtonut tulla loppua, kun yksi kriitikko ilmoitti romaanin tuovan mieleen spagettiwesternit, ja varsinkin Hyvät, pahat ja rumat.
Kaipaan (Terapia)
Tamperelainen Terapia on aina tuonut mieleeni kevyen version Metallicasta suomeksi laulettuna. Ja biisi Kaipaan on kaikin puolin onnistunut. Jopa siinä määrin, että soittaessani aktiivisesti kitaraa tapasin aloittaa ja lopettaa harjoittelun juuri Kaipaan-kappaleella. Viimeinen kertosäe lukee vieläkin opiskelijahaalarini hihassa paksulla mustalla tussilla kirjoitettuna.
Elämässäni on ollut useita parisuhteita, jotka ovat ainakin jossain vaiheessa olleet pakon sanelemina etäsuhteita. Matkustaessa suuntaan tai toiseen on tietenkin tullut toisteltua moneen kertaan ”kauas taivaanrantaan ja takaisin, sinun tähtesi kyllä nyt jaksaisin”.
Nocturne (Vesa-Matti Loiri)
Nocturne on Eino Leinon runo vuodelta 1905. Ja Vesa-Matti Loirin lauluksi sovitettu tulkinta lienee se tunnetuin versio tekstistä. Itse runo ei tehnyt vaikutusta, kun sen lukiossa ensimmäisen kerran jouduin lukemaan. Vaikutuksen teki äidinkielen opettaja Ritva Hiltusen käytös. Hän laittoi C-kasetilta laulun tulemaan, ja seisoi silmälasit käsissä melkein sotilaallisessa asennossa kuunnellen.
Esimerkki oli niin voimakas, että myöhemmin opettelin runon ulkoa, ja muistan sen vieläkin. Varsinkin lenkkipolulla metsässä nousevat säkeet mieleen varsin usein.
The Show Must Go On (Queen)
Hyviä biisejä on aina varsin helppo luetella, mutta minkä niistä nostaa kaikkein parhaimmaksi, ja millä perusteella? No tietenkin fiilispohjalla, omalla henkilökohtaisella tuntemuksella. The Show Must Go On -biisin sanoma käsittelee tietenkin jaksamista silloin, kun ei millään pystyisi. Oman säväyksensä antaa se, että levytys kuuluu laulaja Freddie Mercuryn viimeisiin ennen menehtymistään vuonna 1991.
Queen oli ensimmäinen yhtye, jota lapsena fanitin. Ehkä valintani ykköseksi johtuu siitä?
