Osalle akateemisista taiteentutkijoista videopelit ovat edelleen nikottelua aiheuttava ilmiö. Voivatko pelit todella olla taidetta? Argumentteja pelejä vastaan on monenlaisia. Esimerkiksi pelaajan ohjauksesta johtuen pelin kehittäjä ei voi täysin määrittää sitä, millainen kokemus pelaamisesta syntyy.
Toisaalta pelejä pidetään kaupallisena, ei taiteellisen intohimon ohjaamana ilmiönä. Tämä on siinä mielessä totta, että videopelit ovat olleet jo 1990-luvulla suurempi teollisuudenala kuin elokuvat, ja tähän päivään mennessä vaakakupit ovat kallistuneet entistä enemmän pelien hyväksi (alan liikevaihto on noin 200 miljardin dollarin kieppeillä; elokuvien vain vähän yli 100 miljardia).
Voidaan myös väittää, että pelit ovat viihdettä tai kilpailua varten luotuja teoksia, joissa voittaminen ja sen tuottama huuma on tärkeämpi tunnetila kuin ”oikean taiteen” synnyttämä emootio.
Kaikkiin näihin haasteisiin on olemassa yksinkertainen vastaus: aivan oikein, kaikki pelit eivät todellakaan ole taidetta. Call of Dutyä ei pelata taiteellisen kunnianhimon vuoksi, eikä shakkiottelua käydä taiteellisesta näkökulmasta – vaikka shakkinyrkkeilyn laittoi itse asiassa alulle alankomaalainen esiintyvä taiteilija Iepe Rubingh. Intohimoisimmat futaajatkin saattavat pitää mainiota jalkapallo-ottelua lähes taiteellisena kokemuksena.
Aivan sama pätee myös kirjallisuuteen ja elokuviin. Harva ajattelee, että toimintaelokuvia, eroottista kesäromaania tai välttämättä edes dekkareita tulisi pitää taiteena. Ennemmin ne ovat viihdettä tai jonkinlaista käyttökirjallisuutta, jota luetaan ajanvietteeksi.
Viihdettä ja teollisuutta
Lähes missä tahansa luovalla alalla suuri osa tuotoksista on epätaiteellista: viihde-elokuvia, mainosjulisteita tai arkkitehtuurin puolella bulkkibetonisia kerrostaloasuntoja. Silti kukaan ei väitä, etteikö arkkitehtuuri olisi taidetta – kuuluihan klassisesti viiteen vapaaseen taiteeseen runous, musiikki, maalaustaide, kuvanveisto ja arkkitehtuuri. En silti tiedä, onko betonirapattu kontulalainen kaksioni kovinkaan suurta taidetta. Kaiken lisäksi vielä scifi-kirjoittaja Theodore Sturgeonin mukaan nimetty laki julistaa, että 90 % kaikesta on paitsi epätaiteellista, myös roskaa. Näinhän se varmasti on.
Se, että pelialalla – kuten kaikessa muussakin taiteessa – on epätaiteellisia teoksia, jopa suurin osa niistä, ei merkitse sitä, ettei taiteellisen intohimon vuoksi luotuja pelejä olisi olemassa. Vaikkapa alun perin Playstation 3:lle luotu Journey oli paitsi kaupallinen ja arvostelumenestys, myös taiteellisesti korkeatasoinen teos. Sen maagisen sanaton tunnelma oli uskomattoman upea kokemus, joka yhdisti visuaalisen maailman mystiseen musiikkiin. Itselläni on vahva tuntuma, etteivät pelien taiteellisia näkökohtia kieltävät ihmiset ole pelanneet Journeyta.
Amerikkalainen filosofi C. Thi Nguyen menee hyvin pitkälle kirjassaan Pelien filosofia avatakseen pelien taiteellista kulmaa. Hänen argumenttinsa on, että pelien ainutlaatuinen kulma on niiden tarjoama toimijuuden kokemus: kirjan alaotsikko onkin Toimijuus taiteena.
Ainutlaatuisena ominaisuutena peleissä sen kehittäjä voi tarjota pelaajalle erilaisia kokemuksia toimijuudesta, joita hän ei voisi saavuttaa millään muilla keinoin. Haluatko elää hetken poliitikkona, ritarina tai miljardöörinä? Kaikille näille on pelejä, joiden avulla pelaaja voi eri tavoin simuloida heidän elämäänsä ja käytössään olevia keinoja. Tämä vuorovaikutus pelimekanismin kanssa itsessään on ainutlaatuinen taidemuoto.
Viimeisenä ja kenties heikoimpana argumenttina vastustajat alkavat olla vähemmistössä. Yhä useampi museo on hyväksynyt kokoelmiinsa tai näyttelyihinsä pelejä. Viimeaikaisimpana esimerkkinä on Amos Rex -museon Generation 2026 -näyttely, jonka esittelemistä 50 nuoresta taiteilijasta peräti kolme on tuonut näyttelyyn videopeliteoksen.
Olisiko vihdoin aika hyväksyä se, että vaikka kaikki pelit eivät ole taidetta, voi pelien joukossa silti olla esteettisesti ja taiteellisesti kunnianhimoisia teoksia?
