Yksi varhaisimpia ydinmuistojani on, kun läpäisin lopulta lukemattomien yritysten jälkeen Bionic Commandon wanhalla kunnon kasibittisellä. Olin ehkä neljä tai viisi. Muistan ottaneeni pataan viimeiseltä pomolta niin monesti, että matkalle mahtui itku jos toinenkin. Muistan turhautumista ja suuttumusta niistä lukuisista kerroista, kun jouduin aloittamaan koko urakan alusta oman virheen seurauksena. Mutta muistot matkalta siihen itse ydinmuistoon ovat pieniä, hämäriä diakuvia ja välkähdyksiä. Itse läpäisyn hetki sen sijaan on tatuoituna synapseihini supernovan kirkkaudella. Se riemun määrä oli pienelle pojalle niin suunnaton, että kateeksi käy vanhempiani, jotka ovat päässeet sen hepulin todistamaan. Sama tarina on toistunut sittemmin elämässäni videopelien parissa lukemattomia kertoja. Ajan saatossa kenties hieman maltillisemmilla tunnereaktioilla puoleen ja toiseen.
Eivätkä nämä kokemukset ja niiden vaikutukset rajoitu vain videopeleihin, vaan ne ovat sittemmin vaeltaneet myös kaikkialle muualle elämääni. Olen aina ollut hyvä epäonnistumaan. Uudestaan ja uudestaan. Sillä pienestä pitäen mielessä on ollut ymmärrys siitä, että jokainen epäonnistuminen vie minua eteenpäin. Kehittää minua. Opettaa. Ja mitä useammin epäonnistun, sitä isompi juttu se on, kun lopulta onnistun.
Epäonnistuminen ei itse asiassa ole epäonnistumista ensinkään Se on onnistunut askel matkalla onnistumiseen. Tämä ominaisuus on auttanut minua suunnattomasti, ja olen sille velkaa valtavan isosta osasta kaikkea, mitä olen elämässäni saavuttanut. Siitä mitä tänä päivänä olen. Oli se sitten harrastukseni ja kilpaurani kamppailu-urheilun parissa, parantumiseni vaikeasta kroonisesta sairaudesta tai ne lukuisat antoisat ihmissuhteet, jotka elämääni rikastuttavat. Ja se, että saan tällä hetkellä nauttia unelmaduunistani kaikkien vastoinkäymisteni jälkeen. Kaikkeen on oleellisesti vaikuttanut se seikka, että olen jaksanut yrittää uudestaan. Ei sitä nuorempana ymmärtänyt, mutta vanhempana asia on helppoakin helpompi nimetä: videopelien ansiosta olen ollut siunattu niin sanotulla kasvun asenteella eli ”growth mindsetillä” koko elämäni.
Ovatko pelit muuttuneet? Vai psyyke? Vai molemmat?
Nykyään kuitenkin koen näitä kokemuksia pelien parissa yhä vähemmän ja vähemmän. Monesti huomaan pelatessani, etten ole lopulta tuntiin tai pariin ollut oikeasti läsnä ja sisällä siinä mitä teen. Olen vain farmannut helppoa dopamiinia ja jumittanut. Lopetettuani olo on usein tyhjä. Jopa hieman likainen. Käytetystä ajasta ei ole jäänyt kuin ”peen” maku suuhun. En ole kokenut haasteita, en ole samaistunut hahmoihin tai kokenut aitoa immersiota flow-tilasta puhumattakaan. En ole kehittynyt millään tapaa. Olen vain tuhlannut aikaani.
Mistä tämä muutos sitten johtuu? Asialle voisi keksiä montakin syytä, mutta itse pidän suurimpana tekijänä sitä, millaiseen suuntaan pelit ja ihmismielet ovat muuttuneet. Nykyihmisen keskittymisikkuna on lyhyt, epämukavuudensietokyky alhainen ja jatkuvan dopamiinin jano massiivinen. Tylsyyttä ja haasteita pelätään kuin ruttoa, ja kasvun asenne on koko ajan harvinaisempi löydös.
Näin ollen peliala on sopeutunut kysyntään, ja pelit vievät pelaajaa kädestä pitäen läpi niistä vähäisistäkin haasteista, joita niissä vielä on. Syvän ja mukaansatempaavan juonen, monimutkaisten hahmojen ja haastavan pelattavuuden sijaan painopiste on jatkuvan dopamiinitiputuksen optimoinnissa. Antoisan pelikokemuksen luomisen sijaan tekijöiden mietintämyssyssä on nykyään uusien skinien keksiminen ja mikromaksujen maksimoiminen. Saavutusten haalimisesta on tullut tärkeämpää kuin pelaamisesta nauttiminen. Helposta dopamiinista tärkeämpää kuin flow-tilasta ja onnistumisen tunteesta.
Kaikessa tässä selkeä käännöskohta ovat olleet älypuhelimet ja mobiilipelien nousu. Se miksi mobiilipelit aloittivat moisen villityksen ja lähes välittömästi muuttivat radikaalisti pelaamisen pointtia, on kuitenkin edelleen itselleni mysteeri. Kuten myös se, johtuuko muutos lopulta edellä mainituista käänteistä ihmismielen ominaisuuksissa vai toisinpäin.
Tietoisia päätöksiä
Onneksi edelleen kuitenkin on niitä poikkeuksia ja pelejä, jotka tarjoavat aitoja haasteita, tempaavat mukaansa ja antavat takaisin jotain muutakin kuin välitöntä ja helppoa mielihyvää. Nämä pelit toimivat edelleen vasta-argumenttina väitteille siitä, että pelit turmelevat nuorison, myrkyttävät mielen ja kuihduttavat sielun.
On kiistämättä totta, että peleissä piilee aito vaara riippuvuudelle ja liikaa (väärin)käytettynä ne vahingoittavat mielen ja kehon terveyttä, aivojen kehitystä ja elämänlaatua. Mutta on myös kiistämättä totta, että monet pelit oikeina annostuksina parantavat kielitaitoa, tiimityöskentelyä, motoriikkaa, reagointikykyä, kommunikaatiota ja silmä-käsi-koordinaatiota, aktivoivat neuroplastisuutta sekä muokkaavat aivoja huikeasti suotuisalla tavalla. Pelaaminen parhaimmillaan tarjoaa loputtoman huvin lisäksi myös kehitystä, ja mahdollistaa koko elämässä valtavasti palvelevan, kenties yhden antoisan elämän tärkeimmän ominaisuuden, eli kasvun asenteen kehittymisen. Siksi pelaan edelleen. Ja siksi pyrin nykyään valitsemaan pelaamani pelit tarkkaan ja pysymään läsnä ja tietoisena aina, kun tämän rakkaimman ja antoisimman lapsuuden harrastukseni pariin ryhdyn.
